Lensimme Mumbaihin 17.30 lähtevällä Finnairin suoralla lennolla. Laskeutumisajan piti olla joskus kello kuuden jälkeen Intian aamussa, mutta olimme edellä aikataulusta. Venähti kuitenkin miltei puolille päivin, ennen kuin pääsimme hotellillemme. Jonotimme passintarkastuksessa kanssamatkustajien kanssa noin 3,5 tuntia. Osalla alkoi jo hermo kiristyä niin että saimme seurata kovaäänistä sanaharkkaa vartijoiden ja virkailijoiden kanssa, kun yhdeltä matkailijalta katosi maltti.
Otimme alussa aikaa siitä, kuinka kauan yhden (ei eurooppalaisen) perheen passien jne käsittely kesti luukulla. Taisi olla 27 minuuttia. Lentokoneessa oli jaettu täytettävät kaavakkeet, mutta läheskään kaikki eivät olleet niitä ymmärtäneet täyttää etukäteen, joten niitä kirjoiteltiin sitten pitkin tiskejä samalla kun muut matkustajat odottivat.
Kävi myös niin, että virkailijat katosivat yllättäen kopistaan, ja jono sille kopille jäi ihmettelemään kohtaloaan. Huumorilla selvisimme tilanteesta, rupatellen nuoren suomalaisen pariskunnan kanssa samalla. Tosin väsymys oli ankara, kun ainakaan minä en ollut nukkunut koneessa ollenkaan. Kun viimein pääsimme tarkastusluukun läpi, saimme haeskella laukkujamme ympäri hallia. Kone oli tietenkin tyhjennetty aikoja sitten, samoin kuin laukkuhihna.
Söimme lentokentän ulkopuolella kahvilassa toisen aamiaisen ja tilasimme Uberin. Kentän parkkihallissa oli varattuna paikka Uberin ja muiden kuljetusyritysten asiakkaiden noutoon. Halli oli täynnä ihmisiä, laukkuja, autoja ja meteliä. Jokainen auto tööttäsi tullessaan ja tietysti muutenkin, ettei tulisi törmäyksiä. Ensikosketukset Intiaan.
(*Sisältää affiliatelinkin, josta saan pienen komission jos klikkaat sitä. Sinulle se ei aiheuta ylimääräisiä kuluja.)
Matka hotellille meni kyllä mainiosti, vaikka aikaa kuluikin taas siirtyessämme reilut 20 kilometriä kentältä eteläiseen Mumbaihin. Jäätyämme taksista hotellikin löytyi kun hotellin omistaja/työntekijä näki meidät ikkunasta hortoilemassa puhelimen navigaattorin kanssa. Huoneemme oli alkeellinen, pikkuruinen ja halpa. Siellä oli tyypillinen ”ämpärisuihku”, jonka käyttö ei ollut meille aivan luontevaa eikä miellyttävää. Budjettimatkalaisina varaan yleensä muutaman halvan yön, että voimme sitten vastaavasti olla jossain hinnakkaammassa paikassa osan matkasta.
Tämä hotelli oli kuitenkin aivan loistavalla paikalla! Rakastin sen ympäristöä; sekä kulahtanutta, sähköjohtoryppäiden ja ilmastointipömpeleiden kirjailemia seinätaideteoksia aivan hotellin vieressä, että korttelin päässä olevia Kala Ghoda-alueen trendikkäitä alueita palveluineen. Kävelymatkan päässä oli vaikuttavia rakennuksia, nähtävyyksiä ja museoita.
Verrattuna monen intialaisen makuualustaan, sänkymme sen kovuudesta huolimatta ajoi asiansa kahdeksi yöksi. Intialaisia nimittäin näkee nukkumassa jos missä. Jalkakäytävillä, penkeillä, työpaikan lattialla, ja… Niin kuin hotellista pois lähtiessämme, hotellipoika oli käynyt pitkäkseen rapputasanteelle. Hänet oli herätettävä, että pääsimme menemään ohitse.
Tämä sympaattinen ja erittäin edullinen hotelli oli siis nimeltään * The Fountain Inn, luultavasti sen johdosta, että yksi nähtävyyksistä, Flora Fountain, oli aivan vieressä. Intiasta oli todella vaikeaa löytää ns. keskitason hotellia. Tosin keskitasokin voi merkitä eri ihmisille eri asiaa… Sanotaanko, että tämä oli erittäin edullinen sijainnin huomioon ottaen, ja soveltuu ainakin yhden yön majapaikaksi täydellisesti ainakin meidän kriteereillämme.
Rauhallinen Mumbai?
Ensimmäinen päivämme Mumbaissa meni vähän harakoille, koska oli aivan pakko nukkua vähän aikaa hotellille päästyämme. Ja sen jälkeen oli pakko syödä. Lähdimme suin päin hotellilta emmekä valmistautuneet oikein mihinkään. Mieheni on ollut kaksi kertaa Intiassa kuusi viikkoa kerrallaan, joten hänellä oli rutkasti enemmän kokemusta maasta kuin minulla, ensikertalaisella. Hän on aina puhunut siitä, että ei pidä intialaisesta ruuasta, mitä olen ihmetellyt.
Koska meillä oli Mumbain jälkeen tiedossa viikon kotimajoitus ruokineen, päätimme ennen sitä syödä Mumbaissa jotain muuta kuin intialaista. Menimme pizzalle, mitä emme koskaan tee kotimaassa! Paikka oli sinänsä mielenkiintoinen, että se sijaitsi maailman vanhimman parturin yläkerrassa. Pizzerian nimi sen sijaan on nyt jäänyt unholaan…
Syötyämme ajattelin, että voisimme kävellä Gateway of India-muistomerkille, josta lähtee lautta Elephanta -saarelle, Elephanta Caves -luolastoon (joka on Unescon maailmanperintökohde). Kello oli kuitenkin aika paljon, eikä meillä ollut edes aurinkosuojaa, ja kun pääsimme lähelle Gateway of Indiaa, mies laittoi jarrut pohjaan. Paikka kuhisi paikallisia niin että sekaan ei sopinut. Se on ilmeisen suosittu kohde!
Eteläisellä Mumbailla on rikas historiallinen perintö ja kaupungin tämä osa on jo sinänsä monipuolinen arkkitehtoninen nähtävyys kaikkine eri aikakausilta olevine rakennuksineen. Kaupungilla kulkeminen näiden mahtavien rakennusten ympäristössä oli jo elämys. Lisäksi Mumbain viktoriaaniset, goottilaiset- ja art deco -tyyliset rakennukset ovat myös Unescon maailmanperintökohde.
Kaupunginosan erityisyyden ymmärtää, koska eteläinen Mumbai oli Britannian hallinnon keskus Intian siirtomaa-aikana, ja tästä ajasta on vielä näkyvissä näitä upeita brittiläisiä kolonialismin aikaisia arkkitehtonisia monumentteja, esimerkiksi Victoria Terminus (nykyisin nimeltään Chhatrapati Shivaji Maharaj Terminus) – historiallinen rautatieasema – ja High Court of Mumbai sekä University of Mumbai. Oikeustalo oli aivan majapaikkamme lähellä ja kuljimme sen ohi jatkuvasti. Ristiriitaa oli sopivasti, kun mahtipontista rakennusta ilmeisesti remontoitiin, ja pihalle oli heitelty huonekaluja ja kaikkea mahdollista. Ehkä määrittämättömän pitkäksi ajaksi.
Mumbaissa on koko ajan läsnä kaksi maailmaa, tai ehkä enemmänkin. Toisaalta loistokkaat kolonialismin aikaiset ja miksei uudenaikaisetkin rakennukset, toisaalta köyhyys, jonka kaltaista Suomessa emme näe. Kaduilla elää ihmisiä, samoin kuin slummeissa. Onko vain harhakuvitelmaa, että ihmiset kuitenkin ovat tyytyneet elämäänsä ja osaansa?
Aika surulliselta tuntui nähdä äiti myymässä lastensa taitoja. Pieni surusilmäinen rumpalipoika kävi soittamassa meille rumpuaan ja pyytämässä rahaa. Pakkohan siinä oli heltyä. Mutta sitten huomasimme, että hänen isosiskonsa joutui taiteilemaan kadun yllä nuoralla, ja alkoi enemmän suututtaa lapsiparkojen puolesta. Minkä teet?
Kuljeksimme takaisin hotellille päin katsoen samalla mahdollista aamiaispaikkaa seuraavalle aamulle. Olimme sopineet tulopäiväksi slummikierroksen, mutta jouduimme luonnollisesti siirtämään sen seuraavaan päivään alkuhankaluuksien vuoksi. Kierros alkaisi klo 13, jolloin meillä olisi tapaaminen aika lähellä majapaikkaamme.
Aamulla kävimme syömässä edellisenä päivänä löytämässämme kahvilassa, Bake House Cafessa, joka oli persoonallisesti sisustettu ja tarjottavatkin olivat maistuvia. Seurasimme salaa viereisen pöydän perhettä, jossa rouva syötti aikuista poikaansa ja miestänsä, ja ruokaa kannettiin koko ajan lisää pöytään.
Aamiaisen jälkeen lähdimme läheiseen museoon, Chhatrapati Shivaji Maharaj Vastu Sangrahalayaan (pääkuva), jonka myös olimme huomanneet edellisen illan kävelykierroksella.
Kaupunki oli hyvin rauhallinen aamulla. Ei liikennekaaosta, ei ihmisiä. Kuljimme miltei autioita katuja pitkän aikaa, ennen kuin väki alkoi lisääntyä. Olimme todella tyytyväisiä majoituspaikan valintaan. Sen lähellä oli mukavaa ja tarpeeksi rauhallista kulkea, ja kaikki tarvittava oli lähellä.
Chhatrapati Shivaji Maharaj Vastu Sangrahalaya -museo
Chhatrapati Shivaji Maharaj Vastu Sangrahalaya, alun perin nimeltään Prince of Wales Museum of Western India, on Mumbaissa sijaitseva museo, joka dokumentoi Intian historiaa esihistoriasta nykyaikaan, sanoo Wikipedia. Museo on indosaraseenista arkkitehtuuria ja perustettu vuonna 1922.
Huomiomme oli illalla kiinnittynyt museon ulkopuolella olevaan mainokseen vanhoista arkeologisista valokuvista ja Intiassa 1800-1900 -luvuilla vaikuttaneista naisista. Löysimme museosta sitten vielä arkeologisia patsaita, täytettyjä eläimiä, tekstiilejä ja meitä ihmetteleviä intialaisia museon kävijöitä.
Arkeologisten vanhojen valokuvien osastolla jouduin suuren liikutuksen valtaan ajatellessani valokuvien ottajia, jotka – samoin kuin minä – ovat varmaan olleet täysin haltioituneita raunioista ja rakennuksista. Ja kuinka paljon osaamista ja olosuhteiden muokkaamista sekä laitteiston kuljettamista ennen on vaatinut sama asia, minkä minä hoidan kännykällä. Noh, lopputulos ei tietenkään ole aivan sama.
Kirjoitan tästä todella monipuolisesta Chhatrapati Shivaji Maharaj Vastu Sangrahalaya -museosta juttua myöhemmin. En edes muista kuinka monta kerrosta ja osastoa siellä oli.
Dharavin slummi
Olimme saaneet itsemme tapaamispaikalle jo ennen tapaamisaikaa klo 13 ja slummiin meidät saattamaan tullut Khushal löysi meidät vaihteeksi ihmettelemästä kännykän navigaattoria. Khushalin oli määrä viedä meidät junalla toiseen päähän Mumbaita. Matkaa oli noin 30 km ja se kesti tunnin verran. Meitä vastassa oli varsinainen oppaamme, Divya. Khushal lähti kuitenkin mukaan, joten meillä oli kaksi opasta mukanamme Dharavissa, josta nämä molemmat nuoret olivat kotoisin.
Dharavi on Aasian toiseksi suurin slummi, kokonainen kaupunki kaupungin sisällä. Opas kertoi, että he eivät pidä slummi-sanasta, vaan käyttävät mieluummin toista sanaa… Jota en nyt tietenkään muista. Joten käytän edelleen tuota huonompaa sanaa.
Dharavissa on paljon pienteollisuutta, tai ehkä ei niinkään pienteollisuutta, vaikka tilat ovat pienet. Vai mitä sanot siitä, että sieltä lähtee joka päivä tonneittain lehtitaikinasta tehtyjä leivonnaisia Mumbain intialaisten aamiaispöytiin?
Kävimme myös slummin asuntojen puolella. Siellä ei saanut kuvata kuin joissain paikoissa ja varmistin aina Divyalta, onko ok ottaa kuva. Tapasimme paljon lapsia, jotka vilkuttivat ja antoivat käsiläpsyä. Taaperot kulkivat ahtailla kujilla ja käytävillä ilmeisesti tuntien reitit samalla lailla kuin vanhempansa. Divya näytti meille myös kotinsa.
Meidän slummikierroksemme maksoi reilut 17 euroa/hlö. Kierroksen sanottiin olevan pienryhmälle. Meidän pienryhmämme käsitti neljä henkilöä oppaat mukaan lukien. Oppaat olivat vähän yli parikymppisiä ja tunteneet toisensa lapsesta saakka. Huumori kukoisti tälläkin keikalla.
Takaisin Churhgateen, eli ”koti”asemalle palasimme kaksistaan. Aikamoinen järkytys oli ”hypätä” junaan Dharavin läheisellä Maladin asemalla. Juna oli niin täysi, että en käsittänyt miten sinne olisi vielä mahtunut sisään. Suomessa olisin jättänyt menemättä. Onneksi ei mennyt kuin yksi aseman väli kuin sillit suolassa, sitten juna yhtäkkiä tyhjeni ja pääsimme istumaan.
Dharavista kirjoitan myös enemmän myöhemmin.
Kävimme hotellilla siistiytymässä ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Googletin ravintoloita ja päädyimme Gateway Taproom nimiseen panimoravintolaan. Ihan kauheasti en odottanut olutravintolalta, mutta yllätyksekseni sain toiseksi parhaimman annoksen, minkä olen koskaan ravintolassa syönyt. Myös miehen kanahampurilainen oli kuulemma erinomaisen maukas. Lisäksi oli menossa Happy Hour, joten sain kaksi olutta yhden hinnalla! Valitsin White Zen -olutta ja tykkäsin siitäkin.
Kotimatkalla ostimme neljä pikkuruista banaania aamupalaksi, varsinaisen aamiaisen söisimme kentällä. Lento Mumbaista Kochiin lähtisi klo 12.05.
Olipas kiinnostava ja elämänmakuinen postaus! Huh, tuo 3.5 tunnin passintarkastusjono kuulostaa painajaiselta… mutta joo, maailmalla sitä tulee toki aina välillä koettua kaikenlaista rajoja ylittäessä ja ei ehkä sinänsä pitäisi yllättyä, että meininki on tuollaista juuri Intiassa! Intia on kiehtonut mua aina, ja vaikka toisaalta haluaisin todella paljon päästä tutustumaan maahan omakohtaisesti, niin toisaalta kaikki tuo ristiriitaisuus, jatkuvasti vastaan tulevat räikeät eriarvoisuudet ja muu silmille hyppäävä hulluus pistää epäröimään… Näinköhän sitä kestäisi? Joka tapauksessa kiehtova maa ja kulttuuri, ja oli todella kiinnostavaa päästä lukemaan teidän kokemuksistanne!
Taina, jotenkin en kokenut Intiassa tuota eriarvoisuutta ja ristiriitaisuutta ahdistavana, vaikka olenkin erityisherkkä. Ehkä on välillä hyvä ummistaa silmänsä sellaiselta, mitä ei voi muuttaa. Ehdottomasti kannattaa mennä Intiaan, ja jos mahdollista, varata reippaasti aikaa että ehtii näkemään monta hyvin erilaista paikkaa.
Kävin Mumbaissa vuosi sitten ja aika lailla samat kokemukset lentokentältä. Ihan noin kauaa en tosin joutunut odottamaan passintarkastukseen. Olisikohan mennyt reilut kaksi tuntia. Itse hoidin Finnairin aikaisen saapumisen niin, että olin tilannut kentälle heti oppaan autoineen. Tein neljän tunnin kierroksen kaupungin nähtävyyksistä ja menin sitten vasta hotellille toipumaan. Se oli oikein hyvä ratkaisu.
Meillähän oli myös varattuna kierros Dharaviin tulopäivänä. Ei kai sinne kentälle oikein voi mitään tilata, kun ei tiedä meneekö passintarkastuksessa monta tuntia? Joka tapauksessa olimme niin väsyneitä, että olisimme nukahtaneet autoon saman tien jos jollekin kierrokselle olisimme kentältä lähteneet 😁
Mielenkiintoista! Etenkin tuosta slummista jään odottamaan tarkempaa postausta, koska nämä yhteiskunnalliset aiheet kiinnostaa aina. Oli myös jotenkin yllättävää, että ränsistyneen katukuvan seassa näkyy myös kolonialistista arkkitehtuuria. Intia kiinnostaa teoriassa, mutta en ole varma onko se liian hardcore-kohde. Likaisuus, äärimmäinen köyhyys ja paikkojen repsottaminen on kyllä tuttua myös Meksikosta, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä, mutta pelkään liikaa ruuan epähygieenisyyttä. Olen nähnyt niin paljon karmaisevia ruokavideoita Intiasta, joten luultavasti en uskaltaisi syödä siellä mitään. Te ilmeisesti pysyitte kuitenkin terveenä?
Cilla, minä olin jälkimmäisen viikon vatsataudissa. Odottelin ihan liian kauan lääkäriin menoa, koska lääkkeet saatuani olin miltei saman tien kunnossa. Tai ainakin vatsa oli. Kuivumisen takia ilmeisesti kotona alkoi niin hirveä päänsärky, että senkin takia jouduin menemään lääkäriin.
Minähän olen todellakin erityisherkkä, enkä kestä enää uutisiakaan, mutta ei tuolla Intiassa tullut mitään sellaista vastaan, mitä olisin jäänyt märehtimään. Luin ennen reissua Mika Määttäsen Sisäinen Intia, ehkä se auttoi vähän ymmärtämään kyseisen maan menoa ja mentaliteettia.
Hehe, voiko Intiassa olla rauhallista? Ehkä sieltäkin löytyy näitä rauhallisempia alueita, oma mielikuva on lähinnä hektinen. Itseä Intia kyllä kiinnostaa ja haluaisin siellä vielä joskus käydä. En tiedä kuitenkaan lähtisinkö lasten kanssa, joten ehkä odotetaan että he kasvavat ja mennään aikuisten kesken. Aika näyttää. Joka tapauksessa, kaikki tämä surullinen ja järkyttävä näky, olisi mielenkiintoista kokea, maailma avartaa.
Intiassa kyllä näkyi pariskuntia lapsien kanssa reissaamassa, mutta en tiedä kuinka helppoa se sitten olisi, varsinkaan pikkulapsien kanssa. Minähän olin jälkimmäisen viikon vaihteeksi vatsataudissa, niin senkään takia ei Intia oikein heti uudelleen houkuttele enkä lapsia sinne veisi. Mutta muuten lapsetkin voisivat tykätä, onhan siellä monenlaista paikkaa. Mumbaita lukuunottamatta (vaikka sielläkin siis oli se rauhallinen alue) olimme aika rauhallisessa pikkukaupungissa ja kahdessa todella rauhallisessa paikassa 🙂
Olen muutaman kerran ollut Intiassa ja sinne kuuluva meteli, kilkutus ja kalkutus on kyllä aika hauskaa. Toki jos siellä viettäisi pidemmän aikaa, saattaisi tarvita omaa rauhaa jossain syrjässä. Passijonoissa seisominen ei tietenkään ole mitään herkkua, mutta jaksan kyllä ihmetellä, mikseivät ihmiset täytä lappuja ajoissa, kun ne joutuu kuitenkin täyttämään. Itse olen näissä aika tunnollinen ja jos jotain jää tekemättä, hävettää vimmatusti kun muut joutuvat odottamaan.
Jäin miettimään tuota slummi sanaa ja kysyinkin hyvältä ystävältäni tekoälyltä, että mitä hän ehdottaisi käytettäväksi ja sieltä tuli vaihtoehtoina: Informal settlement, Economically disadvantaged neighborhood ja Urban poor settlement. Kuulostaa vähän kapulakieleltä, mutta kai noita voisi testata. Tai en mä tiedä…
Mua ärsyttää kyllä melkoisesti hidastelevat ihmiset mm. just passintarkastus- ja check-in-jonoissa. Lentokentillä pitäis olla erilliset jonot niille, ketkä osaa toimia nopeasti.
Niin, ihmiset ei vaan tajua täyttää niitä lappuja eikä paljon muutakaan… Joka paikassa saa odotella jotain. Ehkä olemme täällä Pohjolassa sitten käyneet liian kärsimättömiksi, kun täällä yleensä sujuu asiat nopeammin. Tuosta nimestä: heillä oli siis joku lyhyt slummia vastaava oma nimitys alueelle, mutta se katosi saman tien minun päästäni. Mies väittää että se on vain paikan nimi, eli Dharavi, mutta hän on väärässä 😂
3,5 tunnin passintarkastusjono kuulostaa aika horrorilta. Jenkeissä alkoi tympiä jo parin tunnin jonotukset maahantuloon. Muistan omasta Intian reissustani (vuosi 2010) rajalla säätämisen ja sääntöjen muuttamiset lennosta. Jouduimme täyttämään lippuja lappuja moneen kertaan, koska ilmeisesti eivät tykänneet, kun kävimme välillä Nepalin puolella ja tulimme takaisin. Intia oli mielenkiintoinen kokemus, mutta ei ole ollut hinkua takaisin, ainakaan toistaiseksi. 🙂
Merja, aika monenlaista kokemusta Intiasta taitaa löytyä, sekä huonoa että hyvää 👍 En minäkään ainakaan aivan heti lähde uudelleen, vaikka sinänsä ihan kivaa olikin.
Mielenkiintoinen otsikko sikäli, että minun kokemukseni mukaan sanat Intia, rauhallinen ja suurkaupunki eivät oikein sovi samaan lauseeseen 🙂 Itselleni on ainoasta Intian vierailustamme jäänyt mieleen miten ihanaa oli iltaisin vetäytyä monen tähden hotellin rauhaan ja jättää kaaos hetkeksi porttien ulkopuolelle!
Pirkko, suurin osa Mumbaita varmaan onkin hektistä aluetta, kuten saimme paluumatkalla todeta. Aivan uskomaton kuhina! Mutta mehän olimme myös rannikolla kuusi yötä, suurimmaksi osaksi rannalla käydessä näimme vain satunnaisen kalastajan, muuten siellä sai olla kahdestaan.
Tuo opastettu kierros kuulostaa järkevimmältä tavalta tutustua paikallisiin alueisiin. Intia ei kuulu itseäni kiinnostaviin kohteisiin, mutta on taas mielenkiintoista päästä kurkkaamaan sinne blogin kautta. 🙂
Tuonne Dharaviin ei ehkä pääsekään ilman opasta, eikä missään tapauksessa kannata yrittää mennä yksin. Se on niin sokkeloinen, että eksyisi saman tien. Jep, voin kuvitella että sinua ei Intia kiinnosta, tykkäät siistimmistä paikoista 🙂
Dharavin opastettu kierros kuulostaa kiinnostavalta. Vastaavilla kierroksilla olen tykännyt, kun on ollut paikallinen opas kierrättämässä. Joskus retken hinnasta osa on jäänyt myös yhteisölle.
Marika, se olikin kiinnostava! En tiedä menikö meillä osa hinnasta yhteisölle, enpä usko. Kahden oppaan kolmisen tuntia kestänyt kierros maksoi 15 dollaria/hlö, joten kovin suuria tuosta ei kertynyt kun meitä oli vain kaksi mukana.