En yleensä ota osaa blogihaasteisiin, koska juttuja on niin paljon jonossa kirjoitettavana, mutta tähän päätinkin nyt sitten tarttua lukiessani Kohteena maailma -blogista juttua Mykonokselta ja muistellessani omia kokemuksia sieltä.
Tähän nimenomaiseen blogihaasteeseen tutustuin ensin Elinan matkalaukussa– ja sitten Reissukuume-blogissa.
Lapsuuden matkustelut
Olen kotoisin Rovaniemeltä, mutta kävin syntymässä Helsingissä äitini raskauden aikana todetun synnynnäisen sydänvian takia. Niinpä virallinen syntymäpaikkani on Helsinki, koska siihen aikaan merkittiin näin. Viisivuotiaana muutin vanhempieni kanssa Rovaniemeltä Tampereelle isän opiskelun takia, ja pari vuotta myöhemmin Kauhavalle puoleksi vuodeksi.
Sen jälkeen asuimme Teuvalla viisi vuotta, kunnes muutimme taas Rovaniemelle. Lapsuuteni aikana minulla vaihtui opettaja miltei joka vuosi, koska pikkukouluissa oli ala- ja yläluokat, kaksi luokkaa yhdessä. Nelosluokalle lähdin ”kirkolle” kuuden kilometrin päähän ja seuraavana vuonna silloiseen keskikouluun ennen Rovaniemelle palaamista.
Matkustimme jatkuvasti autolla Suomen poikki tai halki milloin mistäkin Rovaniemelle monta kertaa vuodessa lomille. Sen lisäksi matkustelimme telttaillen ympäri Suomea. Lapsuudessa reissasin siis aika paljon, ja koska muutimme niin monta kertaa, totuin vaihtuvuuteen.
Nuoruuden matkustelut
Peruskoulun jälkeen lähdin Orivedelle kansankorkeakouluun ehkä siksi, että vaikealle murkulle vanhemmat eivät muutakaan paikkaa keksineet. He itse muuttivat Järvenpäähän tämän vuoden aikana. Minä jatkoin jonkun aikaa Rovaniemelle matkustamista, nyt liftaten.
Olimme jo aiemmin liftanneet ystäväni kanssa Rovaniemeltä Turkuun Ruisrockiin ja takaisin. Tällä matkalla tapasin Tampereen leirintäalueella ranskalaisen Dominiquen, joka ystävineen oli matkalla Rovaniemelle. Vietimme sitten viikon yhdessä siellä ja kirjoittelimme sen jälkeen vuoden verran.
Orivedellä aloin kuitenkin seurustella, enkä ottanut ranskalaista poikaa oikein tosissani. Yllätys oli aika suuri, kun löysin hänet seuraavana kesänä Järvenpäässä kotioveltani. Hän oli tullut hakemaan minua Ranskaan! Tapasimme vielä kerran Helsingissä, mutta en lähtenyt hänen mukaansa.
Järvenpäästä muutin Helsinkiin poikaystäväni kanssa ja sitten lähdin Hollolaan kotiteollisuuskouluun (nykyisin Käsi- ja Taideteollisuusoppilaitos). Koulusta liftasimme huonekaverin kanssa iltaisin Lahteen ensin kuuntelemaan kirjastoon Loirin Eino Leino-levyä ja sitten nostamaan jalkaa discomusiikin tahtiin. Yöllä liftasimme takaisin koululle, yleensä P. Suomen rekkojen kyydissä 😄.
Helsingin kesiin taas kuului miltei joka viikonloppu retki Suomenlinnaan ystävien kanssa soittamaan kitaraa ja laulamaan, hyppimään mereen ja juomaan hiukan viiniä. Nämä muistot säilyvät kultaisina ikuisesti. Kiitos Satu, Minna-Liisa, Ile ja muut 🥰
1980, juuri silloin kun John Lennon ammuttiin, muutin Tukholmaan, jossa jo asui monia rovaniemeläisiä ystäviäni. Ennen sinne muuttoani lähdin ystäväni kanssa interrailille. Ruotsinlaivalla tapasimme Pelle Miljoonan ja Tumppi Varosen, jotka myös olivat reilaamassa. Saimme heistä matkaseuraa Saksaan saakka.
Saksasta matka jatkui Salzburgiin ja Wieniin. Wienissä tuntematon mies tarjosi meille yöpaikan kun löysi meidät läheltä asemaa istumasta illalla puiston penkillä. Silloin maailma oli todellakin toinen… Nukuimme hyvin tämän kenkäkauppiaan isossa asunnossa, jossa saimme oman huoneen.
Salzburgissa sen sijaan nukuimme makuupusseissa aseman lattialla ja heräsimme aamulla kovakouraiseen kohteluun, kun joku repi makuupussia auki. Se kuitenkin loppui heti kun joku aseman työntekijä tässä hommassa ollessaan huomasi meidän olevan tyttöjä.
”Kahvilassa paikallinen nuoriso syö jättimäisiä jäätelöannoksia. Nautimme erittäin kalliit kahvit. Ihana pesutoimenpide kahvilan jääkylmällä vedellä. Odotan tukan kuivumista niinkuin viinipullo repussa avaamista.”
Wienistä jatkoimme Budapestiin ja sieltä piti lähteä Belgradin kautta Ateenaan, mutta hyppäsimme Bukarestin junaan. Ystävä sai hirvittävän hepulin kun huomasi meidän olevan väärässä junassa. En ymmärtänyt miksi se oli niin katastrofaalista, kun tarkoitus kuitenkin oli matkustella junalla ympäri Eurooppaa 🤣
Vietimme Ateenassa muutaman päivän ja kävimme Idran saarella. Ateenasta menimme junalla suoraan Delftiin, koska ystävä oli aiemmin tavannut jossain hollantilaisen Hansin, ja hänen luokseen nyt sitten suunnattiin. Hans opiskeli arkkitehdiksi (muistaakseni) ja asui opiskelukavereidensa kanssa kapeassa kaupunkitalossa. Iltaisin tai ennemminkin puolilta öin lähdettiin discoon tanssimaan Up Side Down, ja kotiin palattiin joskus neljän jälkeen.
Kävimme myös kuuntelemassa tyhjässä kirkossa, kun joku soitti urkuja… Ja tietenkin näimme Delftin sinistä, eli kaupungin kuuluisaa posliinia. Amsterdamissa piipahdettiin myös ja muistoihin jäi ihania kanaaleja.
Olin viikon Delftissä, ystävä jäi vielä toiseksi viikoksi. Minä suuntasin kohti Malmöta, jossa huonekaverini Hollolasta oli opiskelemassa.
Malmö
Olin pari päivää Malmössa. Kävin siellä myös poikaystäväni kanssa paljon myöhemmin viikonloppua viettämässä. Kaupunki vaikutti aika kansainväliseltä paikalta ja skånenmurre hauskalta. Siellä ei meinattu ymmärtää tukholmanruotsia.
Alemmat kuvat ovat myöhemmältä reissulta. Harrastimme valokuvausta ja kehitimme kuvat itse. Kaikki tuo on unohtunut… Postikortti on matkapäiväkirjan sivulta.
Tukholma
Malmösta lähdin Tukholmaan tapaamaan ystäviäni Rovaniemeltä ja miltei saman tien päätin itsekin muuttaa sinne. Päädyin parin kuukauden kuluttua sairaalaan töihin, kuten monet muutkin suomalaiset. Vanhainkodin osastolla oli töissä monia tyyppejä, jotka tykkäsivät reissaamisesta.
Päivi oli vain puolet vuodesta töissä keräämässä matkarahaa, ja oli seuraavaksi lähdössä Meksikoon. Kirsi halusi Kreikkaan, jossa oli ollut aupairina. Jotkut suomalaiset olivat harjoittelemassa lääkäriopintojensa takia, loput vakinaiset Suomesta tulleet reissasivat ainakin Tukholma-Turku väliä.
En ole mitenkään sovelias vanhustyöhön, mutta mielestäni hoidin hommani kunnioittaen asukkaita. Olin parin vanhuksen lempihoitaja, vaikka en mikään hoitaja ollutkaan. Ruotsissa annettiin sairaala-apulaiselle paljon enemmän vastuuta potilaista kuin Suomessa, jossa työ oli pelkkää siivoamista. Opin kielen aika hyvin, varsinkin huutamaan huonokuuloisille mummoille, että pitäisi nostaa pyllyä että saan vaihdettua alustan.
Kreikka
Tukholman vanhainkoti-sairaalassa tutustuin Kirsin lisäksi Timoon ja Tiinaan, jotka asuivat samassa suuressa sairaalan asuntola-kerrostalossa kuin minä ja Kirsi. Siellä asui myös Ann-Sofi ja Annika, samalla osastolla työskentelevät ruotsalaiset siskokset jostain muualta päin Ruotsia.
Timon, Tiinan ja Kirsin kanssa pelasimme yleensä iltaisin korttia ja suunnittelimme yhteistä automatkaa Eurooppaan. Kirsi kaipasi Kreikkaan. Päädyimme sitten luopumaan automatkasta ja lähdimme toukokuun lopulla kolmeksi viikoksi Kirsin kanssa reppureissaamaan sinne. Automatka on edelleen toteuttamatta, mutta kiinnostaisi kovasti!
Ateenan Pireuksessa odottelemassa laivaa Mykonokselle. Harrastimme kaikkia paheita: tupakinpolttoa, retsinaa, ja pelaamista! Yatzy-nappulat olivat käytössä tämän tästä. Nykypäivänä tällainen odottelu olisi välttämätön paha. Silloin se oli kokemus vapaudesta.
Söimme ostamaamme grillattua kanaa yhdessä kahden katukoiran kanssa, jotka ristimme nimillä Ouzo (vaalea koira) ja Retsina (ruskea koira). Mietin usein nykyään, kuinka fiksuja nuoret ovat tänä päivänä. Toisaalta, syrjäytyminen ja työkyvyttömyys masennuksen takia ovat lisääntyneet valtavasti.
Tämä pohdinta sen takia, että tätä kirjoittaessa alkaa tuntua siltä kuin olisin ollut todella lapsellinen 22-vuotiaana. Niin olinkin osittain. Mutta myös erittäin syvällinen ja ujo. Kaikki nämä ominaisuudet ovat säilyneet.
Olimme ensin Ateenassa Kirsin aupair-pariskunnan asunnossa pari päivää ja lähdimme sieltä laivalla Mykonokselle. Muistan olleeni Kirsille vihainen oluen ostamisesta molemmille heti kun pääsimme perille, koska tiesin meillä olevan edessä jonkin verran vaeltamista. Sitä en muista, miksi meidän piti vaeltaa!
Ilmeisesti jossain jostain syystä kuitenkin vaelsimme rinkkojen kanssa, ja ensimmäisen yön nukuimme rannalla, jälleen syystä, jota en muista. Sen sijaan muistan, että aamulla varpaat olivat palaneet auringossa, jalkojen ollessa miltei vedessä nukkumapaikassamme. Minulla oli jo entuudestaan jäänyt valkoinen rusketusraita otsaan, koska olin nukkunut tullessa laivan kannella helmikirjailtu panta otsalla.
Mykonoksella tapasimme kaksi arabialaista poikaa, joiden kanssa vietimme aikaa. Ihan mukavia kavereita. Opettelin kirjoittamaan nimeni arabiaksi. Kielet ovat aina kiinnostaneet minua ja olen matkoilla opetellut paikallista kieltä niin paljon kuin mahdollista. Osaan vieläkin sanoa kreikaksi, että olen töissä sairaalassa. Hyödyllistä! 😅
Kreetan kautta laivalla Ateenaan ja kotiin
Mykonokselta lähdimme Kreetalle. Tulimme laivalla Iraklioniin, jossa Kirsin päähänpiston takia liftasimme tyhjään Aurinkomatkojen bussiin. Se oli menossa Agios Nikolaokseen. Tuskin ehdimme bussista kaupungin sillalle, kun vastaan tulevat kreikkalaiset pojat alkoivat juttusille ja lähdimmekin heidän mukanaan bussilla Haniaan.
Olimme Haniassa viikon. Teimme retken jonnekin lammelle, jossa oli myös ravintola ja söimme isolla seurueella todella hyvää ruokaa. Sellaiseen en juuri koskaan enää törmää matkoilla. Aika Haniassa meni nopeasti ja palasimme sitten Ateenaan. Laivalla sinne rupesin juttelemaan taas yhden kreikkalaisen pojan kanssa, vastaten kreikaksi jotain, eikä hän muka uskonut ensin että en ollut kreikkalainen.
Tämä poika opetti minulle kreikkalaiset aakkoset ja kirjoittamaan kaiken mitä olin oppinut kolmessa viikossa puhumaan. Laivamatkan aikana! (Tällä hetkellä onkin käsittämätöntä, että en osaa juuri yhtään espanjaa kolmen vuoden opiskelun jälkeen).
Matkojen loppuminen
Tässä vaiheessa elämääni luulin todellakin, että minusta tulisi reissumuija. Minusta tulikin äiti. Tukholma oli ihana kaupunki, mutta palasin kolmen vuoden jälkeen Suomeen erottuani lapsen ruotsalaisesta isästä ja monien ystävieni muutettua takaisin Suomeen tai kauemmas Tukholmasta.
Tosin matkat Tukholmaan jatkuivat jonkun aikaa. Samoin Järvenpäästä Turkuun, missä asui rovaniemeläinen ystäväni. Muuten matkat suuntautuivat ajan myötä leikkipuistoihin, Muumimaailmaan ja erilaisiin huvipuistoihin, koska sain vielä kaksi poikaa lisää.
Pikkulapsiaika kului talon rakentamisessa, sisustamisessa sekä pihan suunnittelussa ja toteuttamisessa. Kävin myös lukion tässä vaiheessa – kahdessa erässä – koska sain nuoremmat lapset välissä. Miehen mielestä matkustaminen oli tyhmää. Niinpä reissasin poikien kanssa yksin.
Koko perheen voimin kävimme kerran Tallinnassa (kävin siellä kyllä myös ystävien kanssa 35-vuotisristeilyllä ja Järvenpään Käsintekijät ry:n kanssa virkistäytymässä) ja kerran Tukholmassa. Siellä minun olisi miehen mielestä pitänyt tietää bussiaikataulutkin ulkoa, olinhan sentään asunut kaupungissa! Jotenkin sitten matkustaminen ei ollut ”meidän” juttu.
Kerran Bangkokiin...
Äitini kuoli aivokasvaimeen vuoden 1996 lokakuussa. Olimme olleet tekemisissä päivittäin. Joku pojista oli miltei joka viikonloppu mummulassa. Äidin menehtyminen otti siis koville. Hänen nuorempi serkkunsa oli Suomen ensimmäisiä lentoemäntiä ja lensi edelleen siinä vaiheessa.
Vuoden 1997 tammikuun Hilu oli majoittuneena Bangkokiin ja lensi sieltä kahdesti viikossa Singaporeen. Hän ehdotti, että tulisin hänen hotellihuoneeseensa vähäksi aikaa. Voisimme olla sekä yhdessä, että saisin olla yksin ja tehdä mitä huvittaa.
Tietenkin lähdin. Lennot maksoivat 5000 markkaa. Rakastuin Bangkokiin saman tien, koska se oli ensimmäinen ulkomaanmatkani (naapurimaita lukuunottamatta) 15 vuoteen. Kävin Hilun suosituksien mukaisesti veneajelulla kanaaleilla, temppeleissä ja Jim Thompson Housessa.
Kävin myös illalla ostoskadulla yksin ja Hilu ihmetteli miten voin liikkua kaupungissa niin kuin olisin ollut siellä vaikka kuinka kauan. Minusta kaikki oli vain ihanaa. Siitä jäi ainainen kaipuu tammikuussa jonnekin, missä paistaa aurinko ja näkee värejä. Raparperia keittäessä tuoksusta tuli aina Bangkok mieleen, kummallista kyllä.
Ero - rakkaus - kuolema - Korfu
Erosin miehestäni 18 vuoden yhdessäolon jälkeen vuonna 2003 ja seuraavana vuonna löysin suuren rakkauden. Pääsin taas matkustamaankin; miesystävän intohimoinen harrastus oli löytää matkoja mahdollisimman edullisesti. Kävimme Egyptissä 2006 alkuvuodesta (nähtävyydet olivat hienoja, mutta toista kertaa en siihen maahan lähde).
Meille oli varattu reissu Korfulle saman vuoden elokuussa, mukaan oli lähdössä miehen pieni tytär ja minun kuopukseni. Viikkoa ennen matkaa miesystäväni menehtyi onnettomuudessa. Lähdimme kuitenkin reissuun poikani kanssa, joka oli silloin 15-vuotias.
Aloittaessani tämän jutun en muistanut edes, missä kaupungissa/kylässä majoitumme Korfulla. Jäljitin sen nyt google mapsin avulla: Achrávi. Kävimme valmisretkillä, koska en pystynyt suunnittelemaan enkä oikein ajattelemaankaan mitään.
Ihana muisto tästä paikasta oli se, että naapurihuoneiston parveke oli aika lähellä, ja että huomasimme siinä majoittuvan suomalaisen pariskunnan. Aloimme jutella, ja kävi ilmi että pariskunnan naisella oli samanlainen suruaika kuin minulla: hänen isänsä oli kuollut juuri ennen matkaa.
Tutustuimme poikani kanssa Korfun kaupunkiin ja Sissin linnaan, josta on juttua esim. Kaukaa haettua -blogissa. Tykkäsin kovasti molemmista. Poika taas innostui kumkvattilikööri-tehtaasta, jossa sai maistaa tilkan makeaa juomaa. Viehtymys likööreihin on säilynyt hänellä miltei 20 vuotta…
Menomatkalla Korfun kaupunkiin bussissa tutustuimme suomalaiseen pariskuntaan, jonka kanssa vietimme miltei koko ajan kaupungissa. He ottivat meidät siipiensä suojaan kuultuaan menetyksestäni. Olen ikuisesti kiitollinen tästä.
Elämää jaksamisen äärirajoilla ja toivoa tulevaan
Miesystävän kuolema ja kaikenlaiset vaihtelevat työkuviot yrittäjyydestä opiskelijaksi, keikkatyöläisestä takaisin yrittäjäksi sekä oma ja poikieni adhd kulminoituivat ilmeisesti stressin aiheuttamaksi pahaksi vyöruusuksi vuonna 2010.
Olin muuttanut Ouluun ja reilun vuoden päästä muutin takaisin Tuusulaan. Oulussa sairastetun vyöruusun jälkeen kunto romahti täysin, enkä ole pystynyt harrastamaan liikuntaa. Sain diagnoosin toisensa perään. Kaikki tuloni menivät tutkimuksiin, asiantuntijoihin ja lisäravinteisiin. En ole saanut mitään apua terveydenhuollon julkiselta puolelta. Kilpirauhasongelmista ja muusta siihen liittyvästä olen kirjoittanut tähän.
Sairaana ja ennen kaikkea vähävaraisena en ole luonnollisestikaan pystynyt matkustamaan. 2014 alkuvuodesta tapasin nykyisen mieheni, mikä kaiken muun hänen mukanaan tuomansa hyvän lisäksi on myös mahdollistanut matkustamisen uudelleen. Ensimmäisenä kävimme Kreetalla, sitten Kap Verdella, ja kaksi kertaa Sri Lankassa, jonne mieheni lähtisi ilmeisesti vaikka joka vuosi.
Vaikka en itsekään ole mikään selfieiden ottaja, niin mieheni suunnilleen vihaa niiden ottamista. Hän ei muutenkaan ota koskaan kuvia, joten minusta ei juurikaan ole kuvia (kohteesta johtuen ainakaan kelvollisia) muuta kuin ehkä silloin, kun matkustan jonkun muun kanssa.
Pikkuisen reissumuija kuitenkin?
Haluan pyytää anteeksi, että ”jouduin” kirjoittamaan näin paljon. Olen näköjään reissannut elämässäni niin asuinpaikkojen, ihmisten kuin työpaikkojenkin väliä, samoin kuin ollut matkassa itseni sisällä koko elämäni. Tällaisten matkojen lisäksi saan toivottavasti nähdä vielä ainutlaatuisia paikkoja ympäri maailmaa.
Isäni aivoverenvuoto kolmisen vuotta sitten antoi minulle lisähommia hänen asiainhoitajanaan, mutta sain myös viimein äitini perinnön, kun tyhjensin (huhhuh!!!) vanhempieni talon ja myin sen. Isä kuoli vuosi sitten ystävänpäivänä, ja säästin suurimman osan häneltä perimistään rahoista asunnon ostoon Espanjasta. En halunnut laittaa molempien vanhempien perintöjä pelkästään omaan reissaamiseen, vaikka sitäkin olen niiden turvin nyt monta vuotta tehnyt.
Blogi syntyi jo vuonna 2015 ensimmäisen kerran, jäätyäni pitkälle sairauslomalle uupumuksen takia. Olin tehnyt parhaimmillaan kolmea työtä yhtä aikaa ja yrittänyt myös opiskella. 2022 siirryin blogspot-alustalta wordpressiin ja keskityin matkoistani kirjoittamiseen: syntyi Kohti avaraa maailmaa.
Lopuksi...
Oli hyvin hankalaa rajoittaa kirjoittamista ja ihmettelin moneen kertaan, miksi otin tämän aiheen. Taisin vain joutua niin muistojeni valtaan lukiessani Ramin Mykonos-juttua. Tästä tuli päinvastaisista pyrkimyksistäni huolimatta turhan avoin ja ehkä synkkäkin tarina, vaikka sellainen ei tosiaan ollut tarkoituksena.
Ehkä pohdinnan lopputuloksena on se, että vaikka en saanut vuosikausiin matkustaa kuten olisin halunnut, niin aika tapahtumarikkaan elämän olen elänyt. Koska jouduin kaivelemaan tätä juttua varten paljon vanhoja valokuvia, minut yllätti myös se, kuinka laajasti olen kuitenkin nähnyt kotimaatamme sinä aikana, kun kuvittelin, että en matkusta ollenkaan.
Kotimaan matkailuun kuuluu vielä oleilut perheen kanssa muutamana kesänä mökillä Orivedellä, Jämsässä ja Pertunmaalla sekä tuetuilla lomilla (ainakin) Hossassa ja Outokummussa. Ajelin viemään poikia kesäisin lomakoteihin (ainakin) Virroille ja Savonlinnaan.
Kävin viemässä valmistamiani mekkoja käsityöläiskauppoihin (ainakin) Tammisaareen, Lappeenrantaan, Inkooseen ja Pieksämäelle. Tutustuin myös Ouluun, Jämsään, Pihtiputaaseen ja varsinkin Tampereeseen. Rovaniemelläkin ehdin pari kertaa piipahtamaan.
Jutunaiheita tosiaan riittää vielä pitkäksi aikaa eteenpäin.
No olet todellakin ollut, ja olet vieläkin, reissumuija! Aikamoisia käänteitä elämä on eteesi heitellyt ja niistä oli todella mielenkiintoista lukea. Tunnistin heti nuo ”en muista tästä mitään” kuvat lapsuudesta. Minullakin on paljon sellaisia. Mutta kaipa se reissukipinä on jo niistä ajoista jotenkin lähtenyt. Sen on täytynyt olla sinullakin syvällä sydämessä että kaikkien vastoinkäymisten ja hiljaisempien jaksojenkin jälkeen kaipaat vielä reissuun. Ja ihanaa, että olet löytänyt rinnallesi reissukaverin.
Kiitos Paula. Ihmettelin kyllä tuota muistamattomuutta. Kuvista voi päätellä, että Suomulla ja Savonlinnassa on käyty. On myös monia telttailukuvia. Muistan kuitenkin paremmin automatkat Rovaniemelle. Tosin nukuin nekin, kuorsasin autossa kun vanhemmat kävivät kuulemma uimassa jne matkan varrella 😆
Luin tarinaasi kuin mielenkiintoista kirjaa. Välillä kyyneleet nousivat silmiin, kun mietin, millaisia vastoinkäymisiä olet kokenut. Onneksi elämässäsi on ollut myös paljon hyvää ja olet vaikeuksista huolimatta päässyt näkemään maailmaa melkoisesti. Tapahtumarikas tuli minullekin ensimmäisenä mieleen sinun elämäntarinasta. Kiitos kun jaoit sen <3 Minulla on oma reissumuija-tarina työn alla, mutta en tiedä vielä julkaisenko sen, siinäkin on niin paljon henkilökohtaisia asioita.
Kiitos 🥰 Piti kyllä monesti kirjoittaessa miettiä pystynkö julkaisemaan. Kyllä se ehkä kannatti.
Elämä kääntää suuntaa yllättävissä kohdissa – harvassa kai ne ihmiset, jotka nuorena ”päättivät”, että näin se menee ja sitten elämä olisi niin mennyt. Matkailun osalta osaan nimetä melkein hetken, ainakin matkan, jonka jälkeen laskimme monessako maassa olimme käyneet ja jonka jälkeen tuli tavoitteita, 50, 100, 150 … nyt alkaa jo olla loppu ehkä olla näkyvissä kun ikää kertyy. Jutustasi päätellen ihan kohtuullinen investointimme vyöruusurokotesarjaan on ollut järkevää – mutta sitä ei tainnut olla vielä olemassakaan silloin kun Sinä sairastuit. Valittelit jutun pituutta, mutta kuten useampikin jo on ehtinyt toteamaan, niin ihan mukavahan näin kokonaisen elämänkerran myötä on tutustua ihmiseen tekstien takana.
Kiitos kauniista kommentista, Pirkko! Ei ollut vyöruususta mitään puhetta silloin kun sairastuin. Itse asiassa ehdin olla todella kipeä (en muista koska olisi sattunut yhtä paljon) monta päivää, ennen kuin selkeni mistä oli kysymys. Siitähän sitten voi tosiaan seurata esim. väsymysoireyhtymä tms. Välillä onneksi jaksaa enemmän.
Ihana tarina, jossa oli niin iloa kuin surua. Sitähän se elämä on <3 Jostain kumman syystä teksti näkyi minulla aluksi englanniksi ja mietinkin, että oletko tarkoituksella kirjoittanut sen niin. Syy taisi kuitenkin olla selaimen asetuksissa..
Kiitos Merja. Tarkoitus on saada jutut jossain vaiheessa valikon kautta muille kielille. Se ei nyt kerralla onnistunut ja näköjään on sitten englantia jossain. Koitan saada tämän homman hallintaan. Pahoittelut!
Such a wonderfully nostalgic piece – and those photos? Just wow! <3 Your writing was warm and honest. A thought-provoking post!
Kiitos kommentistasi, Heidi! Näkyikö juttu sinulla englanninkielisenä? Yritän saada sivustoa monikieliseksi, mutta haasteita on matkalla. Nyt ei pitäisi näkyä kuin suomeksi, vielä!
Elämä. Täynnä iloja ja suruja. Se huokui tästä kirjoituksesta.
Kiitos, Sari 🥰
Olipa ihana lukea elämäntarinasi. Ja matkustamista on aina ollut (vähintään leikkipuistoon), se varmasti on reissumuijan piirre. Kosketti erityisesti menetyksesi – siihenkin liittyi matka. Itseasiassa itse olen kaikille sanonut, että jos joku kuolee (tai minä kuolen), niin ostetuille matkoille pitää mennä. Surumatkahan se olisi niinkuin sinullakin.
Kiitos, Mari, todellakin oli surumatka. Tuntui kuin toinen olisi ollut koko ajan mukana.
Uppouduin täysin lukemaan tarinaasi. Kauniisti olit yhdistänyt kertomuksen itsestäsi ja matkusteluistasi. En kokenut tätä raskaana, vaikka raskaita elämäntapahtumia olet kohdannut. Kuvasit paljon kuitenkin myös hyvää.
Kuvat olivat vallan ihania! Upeita muistoja. Minustakin on melko vähän valokuvia, kun itse olen usein ollut kameran takana ja perheeni/lähipiirini ei ole juurikaan valokuvannut. Ne ihan arkisetkin hetket on hyviä valokuva-aiheita, niitä pitäisi itseni taltioida enemmän.
Kiitos, Marika! Ihanan kommnetti. Tuo on totta, että arkisetkin asiat ovat hyviä valokuva-aiheita. Meillä niitä on eniten Toivo-kissasta 😁 Jos se yhtään liittyisi matkustamiseen, niin voisin tehdä jutun Toivosta. Sillä oli nimi heti kun tuli taloon, kohta 14 vuotta sitten.
Mua ei tekstin pituus haitannut yhtään, päinvastoin! Oli todella mielenkiintoista päästä ”kurkkaamaan kulisseihin” ja lukea, mikä kaikki on johtanut nykytilanteeseen 🙂 Tosi kiva siis, että tartuit haasteeseen!
Hieman huvitti tuo yli-innokas Dominique. Aina sanotaan, ettei kukaan tule kotiovelta hakemaan, mutta kuinkas kävikään 😀
Totta! En todellakaan osannut odottaa Dominiqueta. Kirjoitin muuten hänelle, kun suunnittelimme sitä automatkaa Eurooppaa ja sain vastauksenkin. Hän oli mennyt naimisiin ja voi hyvin 😄 Ehkä olisimme vielä tavanneet, jos siitä automatkasta olisi tullut jotain.